In
Kipeä 2016
Jos pitäisi jotenkin summata mitä vuosi 2016 harrastusrintamalla oli, niin se oli sekä henkisesti että fyysisesti kipeä vuosi. Tavoitteena oli TVA ja osallistuminen SM-kisoihin, kumpikaan tavoite ei toteutunut.
Tässä alla kertomukset, ensin Koodi:
Koko alkuvuoden kärsittiin Koodin ontumisista. Koodi alkoi aina ontumaan kun vähän enemmän treenasi. Tätä seurasi tietenkin kipulääkkeet ja lepo, ja taas pikkuhiljaa lisättiin liikuntaan ja treenejä. Ja taas alkoi jossain kohtaa ontuminen, ja sitä seuraavat lepo ja kuntoutus.
Kun lisäksi oli haasteita Koodin mielentilan kanssa, niin ei vaan voinut alkaa kuntoutuksen jälkeen treenaamaan normaalisti, vaan aina ensin piti löytää se mielentilan balanssi. Jos mielentila on väärä, niin ei sitä toko-liikkeitä silloin tehdä. Ainakaan Koodin kanssa.
Huhtikuussa tipuin myös hevosen selästä, ja mursin ranteeni, ja silloinkin olisi pitänyt matkustaa Mikkeliin toko-kokeeseen, mutta koska en voinut vaihtaa vaihteita ja rannetta särki ihan pirusti niin päätin jäädä kotiin. Siinä sitten alkoi jo tajuamaan että SM 2016 oli unta vaan.
Vuosi oli kokonaisuudessaan turhauttava. Ontumatutkimus toisensa jälkeen, ja saatiin aina eri diagnoosi ontumiseen, röntgenkuvia on otettu viime vuonna ihan tarpeeksi...
Koodin diagnoosit keskittyivät usein nivusalueeseen, joten päätettiin myös kastroida Koodi, mikäli tämä auttaisi asiaa. Mutta ei se kyllä auttanut. Haasteet ontuman kanssa vain jatkuivat.
Sitten päätin loppuvuonna vielä käydä ortopedillä. Siellä me ulkona käveltiin ympyrää, Koodin jalkaa venkslattiin pöydällä sinne tänne, kunnes ortopedi huomasi että jänne oikeassa takajalassa naksuu. Sitä vähän aikaa tutkittuaan, niin huomasi myös että jänne pomppii pois paikoiltaan (sen pitäisi pysyä polven kohdalla urassa). Tästä sitten röngeniin taas, ja siellä se näkyi että kalvo jonka tulisi pitää jänne paikoillaan oli poissa. Kalvo, jonka pitäisi siellä olla on joko ollut syntymästä asti poissa, tai sitten on traumassa katkennut (ja mehän kaikki tiedetään minkälainen höyrypää Koodi on, joten se ei olisi yllätys). Koska tämä ortopedi ei ollut ihan 100% varma löydöksestään, hän halusi vielä kollegansa mielipiteen, joten meille varattiin uusi aika.
Tässä välissä, viikon verran, kävin läpi päässäni kaikkein pahimpia skenaarioita, joista isoin tosiaankin se että Koodi ei koskaan enää treenaisi, vaan joutuisi kotikoiran rooliin. Onko koirasta tokoon, mutta ei agilityyn? Jos pitää leikata, voiko koira toipua takaisin harrastuskoiraksi, voiko edes leikata, vai voiko hoitomuoto olla jokin muu? Itsehän olen sitä mieltä, että koira viedään leikkaukseen vain jos on aivan pakko.
Seuraavalla viikolla oli sitten aika Räihälle. Hän tutki Koodia, kävelimme taas ulkona ympyröitä, missä näkyi siis hyvin tuo sen outo tapa liikkua kun liikuttiin myötäpäivää. Hän katsoi röntgenkuvat ja testasi Koodin jalkaa ja oli samaa mieltä, että jänne se hyppii pois urastaan ja tämä luultavasti aiheuttaa ontumisen. Tämä vaiva on hyvin harvinainen mutta kalvon voi korvata metallilaatalla ja kahdella ruuvilla, jonka jälkeen jänne pysyy paikoillaan. Hän sanoi että sama toimenpide oli tehty IPO belggarille joka taas kisaa ja treenaa normaalisti, joten se antoi toivoa että Koodista vielä olisi myös agilityyn.
Varasimme heti ajan leikkaukseen. Leikkaus tehtiin onnistuneesti 11.11. Leikkauksesta toipuminen ei pitänyt kestää kuin parisen viikkoa. Aika pian saimme alkaa jo rasittamaan jalkaa. Me kuitenkin edettiin suhteellisen hitaasti (olihan tähän sairasteluun totuttu jo koko vuosi). Kun taas saimme alkaa treenaamaan, niin se oli aivan mainio tunne, vaikka kokoajan takaraivossa piili tunne että kohta taas Koodi ontuu. Pikkuhiljaa lisättiin treeniaikaa ja kertoja. Kuitenkin joskus minulle tuli tunne treenien jälkeen että se keventää jalkaansa. Jalkaa oli nyt tuijoteltu niin pitkään, että ajatteli jo tulevansa hulluksi ja kuvittelevansa asiaa..
Kun sitten kävimme joulukuun lopussa treenaamassa Lahdessa Ansun, Oilin ja Riikan kanssa niin taas näkyi se pieni kevennys. Nyt huomasi ensin Riikka sen ja sitten myös kaikki muut. Ja näin Koodin treenit jäi siihen.
Seuraavaksi taas käynti fyssarilla jossa tämä takajalan keventäminen saatiin esiin, Koodi ei käyttänyt leikkattua jalkaa yhtä paljon kuin leikkaamatonta. Lihaskuntotreenit joita olimme tehneet ei riittänyt, vaan lisättiin siihen vielä erilaisia liikkeitä ja venyttelyitä. Ja näitä tehtiin päivittäin.
Kuntouttamista siis jatkettiin ja treenit taas lopetettiin (nyt puhun sellaisista isommista treeneistä) eikä kotitreeneistä, koska kuntoutusliikkeet ovat pitkälle myös tokotekniikkatreenejä. :)
Joulukuussa Koodi sai lisäksi haavan silmäänsä, joka oli syvä ja sitäkin sitten hoidettiin asianmukaisesti pari viikkoa.
Joulukuun alussa 4.12. koettiin toinen ikävä hetki. Monni ja Teemu kävivät kisaamassa, ja toisen startin jälkeen Monni ontui (tittidii). Siitä sitten lääkäriä taas varaamaan. Lääkärillä ontuma ei ollut selkeä, mutta vasemman etujalan asentotuntoreaktio oli heikompi kuin oikean. Monni vastusti pään ylöspäin nostamista ääriasentoon ja aristi myös olkanivelen koukistusta ja ojennusta. Päätettiin röntgata.
Röntgenissä löydös että viimeisen kaulanikaman ja ensimmäisen rintarankanikaman väli oli kaventunut ja epäilynä välilevyn sairaus. Myös neurologi katsoi Monnin röntgenkuvia ja oli sitä mieltä, että oli selkeä välilevytyrä löydös. Ja näin herra M jäi eläkkeelle. Harmi oli todella suuri sillä Teemulla ja Monnilla oli hyvä puolikas kausi agilityä takanaan ja tavoitteena osallistua arvokisoihin. Monnin kanssa oltiin myös treenattu rally-tokoa ajatuksena osallistua nyt vanhemmalla iällä tähän hauskaan lajiin.
Vuosi siis päättyi siihen että yksi koira oli eläkkeellä, toinen siirtyi eläkkeelle ja kolmatta kuntoutettiin, toiveena vielä jossain vaiheessa että saisi siitä harrastuskoiran.
Tällaisen vuoden jälkeen mitä olemme kokeneet, ei voi sanoa että mikään huippuvuosi olisi ollut. Monta kertaa kyllä mietti että onko tässä mitään järkeä? Oli vaan niin suunnaton suru ja huoli kokoajan. Kilpailuhenkisenä ihmisenä myös turhautuminen oli kova. Tuntui, että lyötyä lyötiin yhä uudestaan ja uudestaan. Miten jollain voi olla näin huonoa tuuria, onko kyse huonosta tuurista vai teemmekö jotain väärin? Mutta jotenkin sitä jaksaa, ja kestää, ja tekee. Aina sitä tekee parhaansa, että koirilla oli mahdollisimman hyvät oltavat ja edellytykset terveeseen elämään. Aina sitä uskoo, että seuraava kausi olisi parempi kuin edellinen.
Loppukevennyksenä: On muuten hauskaa kun gmailiin tulee kaikki kuitit eläinlääkärikäynneistä. Haet vain Evidensia niin johan niitä tuloksia viime vuodelta on... Missä meidän kanta-asiakas alet on? :D
Tässä alla kertomukset, ensin Koodi:
Koko alkuvuoden kärsittiin Koodin ontumisista. Koodi alkoi aina ontumaan kun vähän enemmän treenasi. Tätä seurasi tietenkin kipulääkkeet ja lepo, ja taas pikkuhiljaa lisättiin liikuntaan ja treenejä. Ja taas alkoi jossain kohtaa ontuminen, ja sitä seuraavat lepo ja kuntoutus.
Kun lisäksi oli haasteita Koodin mielentilan kanssa, niin ei vaan voinut alkaa kuntoutuksen jälkeen treenaamaan normaalisti, vaan aina ensin piti löytää se mielentilan balanssi. Jos mielentila on väärä, niin ei sitä toko-liikkeitä silloin tehdä. Ainakaan Koodin kanssa.
Huhtikuussa tipuin myös hevosen selästä, ja mursin ranteeni, ja silloinkin olisi pitänyt matkustaa Mikkeliin toko-kokeeseen, mutta koska en voinut vaihtaa vaihteita ja rannetta särki ihan pirusti niin päätin jäädä kotiin. Siinä sitten alkoi jo tajuamaan että SM 2016 oli unta vaan.
Vuosi oli kokonaisuudessaan turhauttava. Ontumatutkimus toisensa jälkeen, ja saatiin aina eri diagnoosi ontumiseen, röntgenkuvia on otettu viime vuonna ihan tarpeeksi...
Koodin diagnoosit keskittyivät usein nivusalueeseen, joten päätettiin myös kastroida Koodi, mikäli tämä auttaisi asiaa. Mutta ei se kyllä auttanut. Haasteet ontuman kanssa vain jatkuivat.
Sitten päätin loppuvuonna vielä käydä ortopedillä. Siellä me ulkona käveltiin ympyrää, Koodin jalkaa venkslattiin pöydällä sinne tänne, kunnes ortopedi huomasi että jänne oikeassa takajalassa naksuu. Sitä vähän aikaa tutkittuaan, niin huomasi myös että jänne pomppii pois paikoiltaan (sen pitäisi pysyä polven kohdalla urassa). Tästä sitten röngeniin taas, ja siellä se näkyi että kalvo jonka tulisi pitää jänne paikoillaan oli poissa. Kalvo, jonka pitäisi siellä olla on joko ollut syntymästä asti poissa, tai sitten on traumassa katkennut (ja mehän kaikki tiedetään minkälainen höyrypää Koodi on, joten se ei olisi yllätys). Koska tämä ortopedi ei ollut ihan 100% varma löydöksestään, hän halusi vielä kollegansa mielipiteen, joten meille varattiin uusi aika.
Tässä välissä, viikon verran, kävin läpi päässäni kaikkein pahimpia skenaarioita, joista isoin tosiaankin se että Koodi ei koskaan enää treenaisi, vaan joutuisi kotikoiran rooliin. Onko koirasta tokoon, mutta ei agilityyn? Jos pitää leikata, voiko koira toipua takaisin harrastuskoiraksi, voiko edes leikata, vai voiko hoitomuoto olla jokin muu? Itsehän olen sitä mieltä, että koira viedään leikkaukseen vain jos on aivan pakko.
Seuraavalla viikolla oli sitten aika Räihälle. Hän tutki Koodia, kävelimme taas ulkona ympyröitä, missä näkyi siis hyvin tuo sen outo tapa liikkua kun liikuttiin myötäpäivää. Hän katsoi röntgenkuvat ja testasi Koodin jalkaa ja oli samaa mieltä, että jänne se hyppii pois urastaan ja tämä luultavasti aiheuttaa ontumisen. Tämä vaiva on hyvin harvinainen mutta kalvon voi korvata metallilaatalla ja kahdella ruuvilla, jonka jälkeen jänne pysyy paikoillaan. Hän sanoi että sama toimenpide oli tehty IPO belggarille joka taas kisaa ja treenaa normaalisti, joten se antoi toivoa että Koodista vielä olisi myös agilityyn.
Varasimme heti ajan leikkaukseen. Leikkaus tehtiin onnistuneesti 11.11. Leikkauksesta toipuminen ei pitänyt kestää kuin parisen viikkoa. Aika pian saimme alkaa jo rasittamaan jalkaa. Me kuitenkin edettiin suhteellisen hitaasti (olihan tähän sairasteluun totuttu jo koko vuosi). Kun taas saimme alkaa treenaamaan, niin se oli aivan mainio tunne, vaikka kokoajan takaraivossa piili tunne että kohta taas Koodi ontuu. Pikkuhiljaa lisättiin treeniaikaa ja kertoja. Kuitenkin joskus minulle tuli tunne treenien jälkeen että se keventää jalkaansa. Jalkaa oli nyt tuijoteltu niin pitkään, että ajatteli jo tulevansa hulluksi ja kuvittelevansa asiaa..
Kun sitten kävimme joulukuun lopussa treenaamassa Lahdessa Ansun, Oilin ja Riikan kanssa niin taas näkyi se pieni kevennys. Nyt huomasi ensin Riikka sen ja sitten myös kaikki muut. Ja näin Koodin treenit jäi siihen.
Seuraavaksi taas käynti fyssarilla jossa tämä takajalan keventäminen saatiin esiin, Koodi ei käyttänyt leikkattua jalkaa yhtä paljon kuin leikkaamatonta. Lihaskuntotreenit joita olimme tehneet ei riittänyt, vaan lisättiin siihen vielä erilaisia liikkeitä ja venyttelyitä. Ja näitä tehtiin päivittäin.
Kuntouttamista siis jatkettiin ja treenit taas lopetettiin (nyt puhun sellaisista isommista treeneistä) eikä kotitreeneistä, koska kuntoutusliikkeet ovat pitkälle myös tokotekniikkatreenejä. :)
Joulukuussa Koodi sai lisäksi haavan silmäänsä, joka oli syvä ja sitäkin sitten hoidettiin asianmukaisesti pari viikkoa.
Monni
Monnin ensimmäinen ontuma ilmeni 10.11. ja sitä ilmeni 2-3 päivää. Laitettiin Monni täyslepoon, käynti fyssarilla, jossa ei huomattu mitään merkittävää muutosta, avattiin jumeja, ja taas alettiin pikkuhiljaa lisäämään liikuntaa.Joulukuun alussa 4.12. koettiin toinen ikävä hetki. Monni ja Teemu kävivät kisaamassa, ja toisen startin jälkeen Monni ontui (tittidii). Siitä sitten lääkäriä taas varaamaan. Lääkärillä ontuma ei ollut selkeä, mutta vasemman etujalan asentotuntoreaktio oli heikompi kuin oikean. Monni vastusti pään ylöspäin nostamista ääriasentoon ja aristi myös olkanivelen koukistusta ja ojennusta. Päätettiin röntgata.
Röntgenissä löydös että viimeisen kaulanikaman ja ensimmäisen rintarankanikaman väli oli kaventunut ja epäilynä välilevyn sairaus. Myös neurologi katsoi Monnin röntgenkuvia ja oli sitä mieltä, että oli selkeä välilevytyrä löydös. Ja näin herra M jäi eläkkeelle. Harmi oli todella suuri sillä Teemulla ja Monnilla oli hyvä puolikas kausi agilityä takanaan ja tavoitteena osallistua arvokisoihin. Monnin kanssa oltiin myös treenattu rally-tokoa ajatuksena osallistua nyt vanhemmalla iällä tähän hauskaan lajiin.
Vuosi siis päättyi siihen että yksi koira oli eläkkeellä, toinen siirtyi eläkkeelle ja kolmatta kuntoutettiin, toiveena vielä jossain vaiheessa että saisi siitä harrastuskoiran.
Tällaisen vuoden jälkeen mitä olemme kokeneet, ei voi sanoa että mikään huippuvuosi olisi ollut. Monta kertaa kyllä mietti että onko tässä mitään järkeä? Oli vaan niin suunnaton suru ja huoli kokoajan. Kilpailuhenkisenä ihmisenä myös turhautuminen oli kova. Tuntui, että lyötyä lyötiin yhä uudestaan ja uudestaan. Miten jollain voi olla näin huonoa tuuria, onko kyse huonosta tuurista vai teemmekö jotain väärin? Mutta jotenkin sitä jaksaa, ja kestää, ja tekee. Aina sitä tekee parhaansa, että koirilla oli mahdollisimman hyvät oltavat ja edellytykset terveeseen elämään. Aina sitä uskoo, että seuraava kausi olisi parempi kuin edellinen.
Loppukevennyksenä: On muuten hauskaa kun gmailiin tulee kaikki kuitit eläinlääkärikäynneistä. Haet vain Evidensia niin johan niitä tuloksia viime vuodelta on... Missä meidän kanta-asiakas alet on? :D
